Esivanhempiemme hengessä
Lauantaina juhlistamme edesmenneitä ja verho ulottuvuuksien välillä onkin
ohuimmillaan. On aika muistaa ja kiittää.
Minulle tuonilmaisiin menneissä on turva. Kun pelkään, pyydän apua,
kun iloitsen, kiitän. Tiedän, että siellä olevat katsovat minun perääni ja
pitävät huolta, auttavat ylämäessä ja lisäävät vauhtia alamäkeen liukuessa.
Aiemmin, ennen kuin ymmärsin oman tieni, olin aivan tuuliajolla.
Ruuhkavuosien ja arjen työn vietyä minut harhapoluille, löysin Korpin
ohjauksessa takaisin omalle, minulle määrätylle, polulleni. Silti en tiennyt,
kuka oikeasti syvällä sisimmässäni olin.
Isänisäni oli kuollut kymmenen vuotta ennen syntymääni, en siis koskaan
ollut häntä tavannut. Kolme sotaa eläneenä hänellä oli ollut niin näkyviä kuin
näkymättömiäkin arpia ja niiden vaikutus toki näkyi lapsuuden kodissani
- eniten varmasti juuri puhumattomuutena. En tiennyt vaaristani mitään.
Vasta tätini kuolema avasi minulle oven vaarini luokse.
Ensimmäistä kertaa kuulin vaarini nimen, ensimmäistä kertaa sain hänestä
valokuvan. Kun katsoin vaarini silmiä, katsoin omiin silmiini. Silmien lisäksi
olen perinyt häneltä herkän mielen ja kyvyn kuulla henkimaailmaa.
Tästä perinnöstä, tästä suuresta lahjasta, olen kiitollinen. Miten paljon
olenkaan saanut.
Henkimaailma on toki aina läsnä ulottuvuuksien kietoutuessa toisiinsa,
muuta tämä saamani lahja on kuitenkin avannut aivan toisenlaisen
maailman eteeni. Se on avartanut mieleni ja käsitykseni olevasta. Se on
tuonut iloa ja valoa sekä ymmärrystä ja armoa niin itseäni kuin muita
kohtaan.
Saamani lahja kietoutuu myös muihin isovanhempiini sekä tietenkin isääni
ja äitiini. Tiedän, kuka minua on suojellut läpi lapsuuden ja nuoruuden
välillä vaarallistenkin hetkien.
On lohdullista pyytää isää matkalle mukaan, kun pelottaa ajaa yksin
pimeässä jäisellä tiellä. Tiedän juuri äidin herättävän minua yöllä olkapäästä
ravistamalla, kun hänellä on asiaa.
Kiitos teille, jotka henkimaailmasta minua ja perhettäni varjelette.
Kiitos, että minua kuulette ja minulle vastaatte.
